Joensuun yliopiston kasvitieteen professori emeritus Tuomas Sopasesta on tullut eläkepäivinään ryijytaiteen sanansaattaja. Perimiään metsiä Savossa hän hoitaa monipuolisin toimin, ilman ehdottomuutta.
Tuomas Sopasen suku on asuttanut Varkauden Joutsenlahden Sopalaa 1600-luvulta lähtien. Puutarhassa on kauniisti kukkivia päärynä-, kirsikka- ja luumupuita. Tontilla on myös vaahteroita ja 150-vuotias, Sopasen isoisän istuttama tammi. Isoisän perua on myös satavuotias lehtikuusimetsikkö.
Omenapuitakin pihalla on. – Ihan liikaa. Omenahillon keittäminen on kuulunut päivärutiineihin tänä syksynä.
Itse talon haltija on nyt 76-vuotias. Työuransa Sopanen teki kasvifysiologina.
– Olin sanonut 8-vuotiaana, että minusta tulee kasvitieteilijä. En tiedä, mistä ajatus tuli. Mutta niin siinä kävi.
”Olin sanonut 8-vuotiaana, että minusta tulee kasvitieteilijä.”
– Tutkin sitä, miten maailmaan tulee kauneutta. Sopasen tutkimusryhmä nimittäin metsästi geeniä, joka laukaisee kukinnan. Sellaisen ryhmä myös löysi. Tuolloin monet ryhmät Suomessakin tutkivat geeninsiirtojen mahdollisuutta metsäpuiden jalostuksessa.
Sopasen tarkoituksena oli kehittää menetelmä, joka estäisi mahdollisten siirtogeenien leviämisen luonnonvaraisiin kasveihin. Tähän tavoitteeseen oli ajatuksena päästä kukkimisen estämisellä ja siinä onnistuttiinkin.
Kasvatusta, kunnon ylläpitoa ja kauneutta
Kasvien lähestyminen tieteen näkökulmasta on jäänyt. Sopanen havainnoi luontoa nyt esteetikkona ja metsänomistajana.
– Eniten tykkään vanhoista sekametsistä, kaatuneista puista, suurista kivistä, sammalmatoista. Mieli rauhoittuu metsässä kuljeskellessa.
Hiljattain hän huomasi metsässä karhun jäljet.
– Ne olivat vielä tuoreet. Siinä kohtaa metsässä oli notkelma. Karhu oli ollut juomassa. Olen nähnyt jäljet aiemminkin, mutta en ole nähnyt karhua elävänä. Toivoisin kyllä näkeväni.
Toinen eläin, jonka Sopanen toivoisi kohtaavansa metsässä, on ilves. Senkin jälkiä on näkynyt, kerran jopa pihassa, seuraamassa kauriin jälkiä.
Kerran Sopanen tuijotti pihassaan kaurista silmiin pitkän tovin. Mäyräkin on pihassa joskus näkynyt.
Metsä merkitsee myös monenlaista liikuntaa ja mielekästä tekemistä.
– Kunto nousee metsätöissä. Taimikoiden raivaaminen on juuri sopivan raskasta.
Sitä Sopanen tekee sen verran kuin mukavalta tuntuu, kolme–neljä tuntia päivässä hyvällä säällä, ja huonolla kelillä ei ollenkaan.
”Metsää hoitaessaan näkee työnsä jäljen. Ja voin vaikuttaa sitä tehdessäni metsän puustokoostumukseen.”
Hän kertoo melkein tuntevansa, miten puut nauttivat vapautuessaan pusikoista ja saadessaan tilaa ja valoa ympärilleen. – Tunne on sama kuin silloin, kun kaupungissa pääsee ulos täpötäydestä raitiovaunusta.
– Metsää hoitaessaan näkee työnsä jäljen. Ja voin vaikuttaa sitä tehdessäni metsän tulevaan puustokoostumukseen.
Sieneenkin Sopanen ehtii. Talvisin metsässä alla on sukset.
Monenlaisen metsän asialla
Sekametsän vaaliminen ja aikaansaaminen on Sopaselle tärkeää. Sen kasvattamisen tielle tosin asettuu muuan sarvekas este.
– Hirvet tuhoavat lähes kaikki kuusentaimien joukkoon tulleet mäntyjen taimet ja suuren osan koivuistakin. Se on raivostuttavaa.
”Eniten tykkään vanhoista sekametsistä, kaatuneista puista, suurista kivistä, sammalmatoista. Mieli rauhoittuu metsässä kuljeskellessa.”
Monipuolinen linja ja erilaiset kokeilut kuuluvat Sopasen metsänhoidolliseen filosofiaan.
– En ole ehdoton tekemisissäni. Pitää olla monenlaista metsää.
Sopasen metsät kuuluvat FSC-sertifioinnin piiriin ja osa on rauhoitettuna. Entiseen lehmihakaan metsäkeskus on istuttanut 200 metsälehmusta.
– Se minua kiusaa, että erilaisista metsänhoidon tekniikoista on tarjolla niin erilaista tietoa.
Tieteellinen tieto ja näkemykset ovat kirjavia, kuten toimivimmista hakkuumenetelmistä ja siitä, millaiset hoito- ja kasvatusmenetelmät sitovat parhaiten hiiltä.
– On mentävä sata vuotta ajassa eteenpäin, vasta sitten ollaan viisaampia ja nähdään, mikä johtaa mihinkin.
Stora Enson metsäasiantuntijaa Ville Vihosta, jonka kanssa Sopanen on tehnyt metsänhoidon suunnittelussa ja toteuttamisessa yhteistyötä nyt neljän vuoden ajan, hän kehuu.
– Ville on hirveän hyvä. Aina mukava ja positiivinen. Hän ymmärtää, mihin minä pyrin. Ajatuksena on, että pyritään luonnonmukaisempaan kuin mitä on ollut aiemmin.
Vihonen kertoo, että luottamus on toimivassa yhteistyössä kaiken a ja o.
– Etenemme suunnitelmien mukaan ja keskustelemme säännöllisesti.
Viikinkiveneiden vanavedessä
Kodin kahteen pieneen huoneeseen on sijoitettu merkittävä aarre, kartonkiputkien päälle rullattuna: yli 600 suomalaista ryijyä. Ensimmäisen ryijynsä Sopanen sai tohtorinväitöslahjaksi siskoltaan. Tilaustyöhön oli valittava malli. Sopanen päätyi Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijyyn.
– Sen malli ja värit viehättävät, ylöspäin virtaava liike.
Tämä kyseinen, ensimmäinen taiteilijan suunnittelema ryijy aloitti uuden vaiheen suomalaisen ryijyn historiassa.
Alun perin ryijyt tulevat oikeastaan viikingeiltä.
Niitä käytettiin veneissä peittoina ja alustoina nukuttaessa. Suolainen merivesi pilasi aikaisemmin peitteinä käytetyt eläinten taljat, ja villasta tehtävä paksu kudos keksittiin paremmaksi peitemateriaaliksi.
– Vähitellen ryijyjä alettiin käyttää peitteinä sängyssä, ensin rannikolla ja saaristossa, sitten yhä laajemmalla alueella. Keskiajan loppuun mennessä se oli yleisin peitto, jota käyttivät niin kuninkaat kuin sotilaatkin. Vasta 1800-luvun loppupuolella ryijyjä alettiin ripustaa seinälle.
Keräilyinto Sopaseen iski toden teolla yli 20 vuotta lahjaryijyn saamisen jälkeen. Hän oli satunnaisesti hankkinut ryijyjä huutokaupoista ja antiikkiliikkeistä, ja Heinolan taidemuseo järjesti niistä näyttelyn vuonna 2005.
Sopasen kokoelmassa on ryijyjä 1700-luvun lopulta tähän vuoteen saakka.
Kun hän näki ryijyt kauniisti ripustettuina ja valaistuina, Sopanen oivalsi, miten ryijyt ansaitsevat tulla laajemminkin esitellyksi.
– Olin huomannut myös, että Kansallismuseossa ei ollut yhtään ryijyä näytillä. Päätin, että ryhdyn keräämään ja esittelemään niitä. Kolmessa vuodessa kokoelma karttui 200 ryijyyn, ja nyt niitä on yli 600.
Sopanen pitää niin kansanomaisista ryijyistä kuin moderneista taideryijyistäkin. Hänen kokoelmassaan on ryijyjä 1700-luvun lopulta tähän vuoteen saakka.
Taiteen ja käsityöläisen arvostaja keräilee systemaattisesti myös Dora Jungin taidetekstiilejä. Niistäkin hän on järjestänyt näyttelyitä. Sopanen mieltyi Jungin töihin jo nuorena ja häntä harmittaa, ettei ujouttaan tohtinut käydä tervehtimässä taiteilijaa tämän vielä eläessä.
– Luulen, että hän olisi arvostanut nuoren opiskelijapojan elettä.
Sopanen kertoo ”hankiskelevansa” myös paimentolaiskelimeitä, aasialaisia traditionaalisia koruja, suomalaista taidegrafiikkaa ja keramiikkaa. Keramiikkaa hän on tehnyt myös itse. Kotoa löytyy dreija ja polttouuni.
Ryijyt reissaavat Suomessa ja ulkomailla
Näyttelyiden yhteydessä ja muulloinkin Sopanen luennoi ryijyjen historiasta. Hän on myös toimittanut yhdessä historioitsija Leena Willbergin kanssa kirjan suomalaisista ryijyistä. Varkauden taidemuseossa vuonna 2008 pidetyn, 86 ryijyä esitellyn näyttelyn hallussa on museon kävijäennätys.
Yksi tuoreimmista, 128 ryijyä esitelleestä näyttelystä avattiin Helsingin Taidehallissa juuri ennen pandemiaa, ja myös se osoittautui suureksi menestykseksi.
Ryijyt ovat vierailleet myös Istanbulissa, Budapestissä ja Minneapoliksessa. Unkarin näyttelyn avajaisissa pitämäänsä puhetta varten Sopanen opetteli unkarin kieltä.
Ryijyt ovat vierailleet myös Istanbulissa, Budapestissä ja Minneapoliksessa.
– Koskaan en ole saanut sellaisia aplodeja.
Eräs suuri unelma toteutuu vuonna 2023, kun valikoitu otos ryijyjä matkaa Japaniin, Kioton Modernin taiteen museoon. Ja kyllä. Uusien asioiden opiskelusta innostuva keräilijä on jälleen motivoitunut opiskelemaan näyttelymaan kielen. Tosin hän huokailee japanin omaksumisen vaikeutta.
– Siinä pitäisi opetella noin 2 000 kirjoitusmerkkiä.
Puut ja ryijytaide kutoutuvat yhteen, sillä Sopanen kartuttaa kokoelmaansa myymällä metsää. Hän sanoo tuntevansa ristiriitaa sen suhteen, että haluaisi yhtä aikaa säästää metsiään, ja ottaa talteen ryijyjä sekä muita mielenkiintonsa kohteita.
– Ilman keräilyä ne leviäisivät taivaan tuuliin ja pahimmassa tapauksessa kaatopaikoille. Eikä vanhoja ryijyjä saa lisää.
Ristiriitaa lievittää hieman se, että hänellä on pyrkimys saada aikaan mahdollisimman luonnonmukaista sekametsää ja toisaalta koettaa säilyttää osa vanhoista metsistä koskemattomina.
Artikkeli on julkaistu Terve Metsä-lehdessä 4/2021
Teksti: Minna Takkunen
Kuvat: Matias Honkamaa
