Vesialueiden reunoille jätettävien suojavyöhykkeiden minimileveydet on määritelty PEFC- ja FSC-metsäsertifioinnin säännöissä. Metsänomistaja voi halutessaan tehdä ympäristöteon ja jättää metsään minimitasoa leveämmät suojavyöhykkeet.
Suojavyöhykkeet ovat tarpeen kaikkien vesistöjen ja pienvesien äärellä. Stora Enson yritysvastuun kehityspäällikkö Ringa Tuikan mukaan suojakaista on tärkeä puskuri käsiteltävän metsäalueen ja vesistön välillä. Riittävän leveä suojakaista estää hakkuualueiden maaperästä kulkeutuvan kiintoaineksen ja ravinteiden pääsyä vesistöön.
Vesiensuojelun lisäksi suojakaistoilla on tärkeä rooli myös monimuotoisuuden, riistan ja maiseman kannalta. Rantapuustolla on myös ekologisia vaikutuksia vesielinympäristöön.
”Suojakaista pysäyttää ja sitoo hakkuualueelta valuvia ravinteita ja kiintoaineita, ja estää niiden joutumisen vesistöön. Suojakaistan puustolla on myös tärkeä varjostava vaikutus. Mitä leveämpi suojavyöhyke on, sitä paremmin se ehkäisee vesistöhaittoja. Leveämpi suojakaista myös hyödyttää enemmän vesi- ja metsäluonnon monimuotoisuutta sekä ylläpitää maisema-arvoja.”
Moni asia vaikuttaa suojakaistan leveyteen
Suojavyöhykkeen leveyteen vaikuttavat vesistö tai pienvesi, johon metsikkö rajoittuu, lainsäädäntö, tilan metsäsertifiointijärjestelmä ja metsänomistajan toiveet.
Metsälaki turvaa lähteiden, purojen ja pysyvän vedenjuoksu-uoman muodostavien norojen sekä pienten lampien välittömät lähiympäristöt, kun ne ovat luonnontilaisen kaltaisia, ympäristöstään erottuvia ja pienialaisia. Metsälain mukaisille pienvesikohteille jätetään vähintään puuston pituutta vastaava suojakaista pienveden molemmin puolin tai ympäri.
”Jos vesialue ei ole metsälakikohde, suojakaistan kriteerit määritellään PEFC- ja FSC-metsäsertifikaateissa. Uudistunut PEFC toi mukanaan aiempaa leveämmät ja puustoiset suojakaistat, joilla sallitaan vain maltilliset poimintahakkuut. PEFC edellyttää suojakaistan jättämistä alle kahden metrin levyisten ojamaisten, suoristettujen ja perattujen purouomien ympärille”, Tuikka sanoo.
PEFC-sertifiointi sallii suojakaistan leveyden vaihtelun. Suojakaistan keskimääräisen leveyden tulee olla vähintään 10 metriä ja kapeimmillaankin vähintään 5 metriä. Tämä tuo joustavuutta suunniteluun. Esimerkiksi jyrkempään maastonkohtaan voidaan jättää leveämpi suojakaista ja tasaisemmille, pienemmän valumariskin alueille, kapeampi.
FSC-sertifioinnissa suojavyöhykkeet ovat PEFC:iä leveämmät ja vaihtelevat vesistötyypin mukaan. FSC:ssä vesistöjen suojakaistat on suurelta osin määritelty kokonaan käytön ulkopuolisiksi alueiksi, joilla vain erityiset monimuotoisuutta tai virkistysarvoja edistävät toimet ovat sallittuja.
”Metsäsertifioinnin määrittelemät suojakaistan leveydet ovat mininimileveyksiä. Metsänomistaja voi aina jättää leveämmän suojavyöhykkeen. Erityisen suositeltavaa se on etenkin herkissä kohteissa. Niitä ovat esimerkiksi sellaiset uomat, joissa on lohikalakanta, jyrkät ja vesistöä kohti viettävät hakkuualat, eroosioherkät ja tulvivat alueet sekä pienvedet”, Tuikka kertoo.
Suojavyöhykkeistä aiheutuvia taloudellisia menetyksiä voi vähentää keskittämällä leimikon säästöpuita suojavyöhykkeelle ja sen jatkeeksi. PEFC-sertifiointi sallii myös suojavyöhykkeiden eri kokoista puustoa säästävät poimintahakkuut, joissa noin kolmannes suojavyöhykkeen puustosta voidaan poistaa poimimalla.
Stora Enso Metsä on sitoutunut sekä PEFC- että FSC-metsäsertifiointijärjestelmiin. Sertifiointiin osallistuminen on metsänomistajalle vapaaehtoista. Tutustu metsäsertifiointiin »
Virtavedet hyötyvät suojakaistoista
WWF Suomen suojeluasiantuntija Manu Vihtonen on perehtynyt työssään erityisesti virtavesistöihin. Hänen mukaansa metsäiset suojavyöhykkeet auttavat ylläpitämään vesistön puhtautta ja virtavesistöjen monimuotoista lajikirjoa. Kostea rantametsä tuottaa muun muassa lohikalojen tarvitseman viileämmän pienilmaston ja puron pohjaeläimistölle lehtikariketta ruuaksi. Jos suojaava puusto hakattaisiin, vesistön lämpötila nousisi, maastosta huuhtoutuva aines tuhoaisi kalojen kutupaikkoja ja koskikivet hautautuisivat levien sekä kasvien peittoon.
”Vaelluskalojen, kuten lohien, esiintyminen ja lisääntyminen ovat suorassa yhteydessä vesistöjen esteettömyyteen, uoman tilaan sekä vallitsevaan veden laatuun. Pienessäkin virtavedessä voi elää helposti kymmenen eri kalalajia tai pikkunahkiaista ja jokirapuja”, Vihtonen muistuttaa.
On arvioitu, että virtavesistöjen kostea pienilmasto ja sammallajisto säilyvät, jos suojakaistan leveys on 30–45 metriä. Kaistan leveyteen vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi maanpinnan rakenne ja muodot.
”Kosteilla alueilla tarvitaan leveämpi suojavyöhyke kuin kuivilla. On tärkeää, että suojavyöhyke olisi mahdollisimman koskematon ja sisältäisi uhanalaisien metsälajien tarvitsemaa eri lahoamisvaiheessa olevaa puuta. Kantojen jättäminenkin maastoon ehkäisee osaltaan eroosiota”, Vihtonen kertoo.
Hänen mielestään hienoimmat esimerkit hyvinvoivista virtavesistä sijaitsevat suojelluilla ja luontoarvoiltaan huomioiduilla alueilla, joissa virtavesien olosuhteita on parannettu ennallistamistoimenpitein.
”On palkitsevaa liikkua metsäpurokohteilla metsäalan ammattilaisten kanssa ja vaihtaa yhdessä ajatuksia. Vaikutun siitä, kuinka upeasti joku kohde voidaan yhdessä kunnostaa tai huomioida niin, ettei mökkijärvi tai sen läheisen virtaveden lajisto ole tulevaisuudessakaan vaarassa”, Vihtonen toteaa.
Artikkeli on julkaistu Terve Metsä -lehdessä 1/2024 >>
Teksti: Tuomas I. Lehtonen
Kuvat: Manu Vihtonen / WWF ja Sara Immonen / Stora Enso
